sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Picfic: Hiljaisuus on sanojen aiheuttamaa

 Jeejeeee kuvatarina jatkuu ~~ Tässä on nyt välissä tällänen pienehkö aikahyppy, pyrin selittämään Faircrestin tapahtumat noissa flashbackeissa tuolla tarinan keskellä, mutta tosiaan vähän kökkö jatko :D Yrittäkää kestää, nyt kun oon saanut tän osan pois alta niin saan ehkä toivottavasti jotain laadukastakin jälkeä aikaan XD
--------------------------------------




 Jo lapsena pystyin asioihin, joihin muut eivät.


 Ensin se herätti paljon innostusta, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan.


 Joskus minulle sattui vahinkoja taikojeni kanssa. Pahin oli kuitenkin eräs tietty vahinko.


Voimani alkoivat kasvattaa lonkeroitaan liian pitkiksi ja tummiksi. En huomannut sitä itse, en ennen kuin eräs kylän pojista paloi hengiltä. Minun takiani.



 Poika oli aina kiusaamassa ja haukkumassa minua. Kesällä hän seisoi niin lähellä kokkoa, että pienikin tuulenpuuska olisi löyhäyttänyt liekit pojan ylle. Yksi pieni pilkallinen vilkaisu pojalta riitti.


Sillä sekunnilla kun tuli tarrasi pojan vaatteisiin, juoksin pois juhlateltasta. Pian kuulin huutoja perästäni, ja kääntyessäni katsomaan näin pojan äidin ja muita kyläläisiä. He katsoivat minua kuin sutta, joka on juuri repinyt lampaan kahtia.


Minä pakenin. 
 


Kukaan ei yrittänyt estää minua. Juoksin niin pitkään kun jaksoin, lepäämättä kertaakaan.


 Mustelmaisena ja naarmuja täynnä saavuin isoille porteille, jotka olivat kiinni paksussa kivimuurissa. Muurin harjalla leikki pieniä lapsia, jotka juoksivat heti hakemaan vanhempansa.


 Löytämäni paikka oli paljon suurempi kuin oma kyläni. Pian opin, että kaupunkia kutsuttiin Faircrestiksi. Sain myös tietää, että kaikki Faircrestissa ja sen valtakunnassa osaavat taikoa.


 Olin juuri onnistunut kotiutumaan Faircrestiin jotenkuten, kun kuulin koulussa muilta lapsilta, että on olemassa toinen maailma, rinnakkaisulottuvuus, jossa kukaan ei osaa taikoa. Tiesin heti, että edellinen kotini oli siellä. Sitä en kuitenkaan tiennyt, miten olin päätynyt Faircrestiin.


 En ikinä kertonut salaisuuttani. En pitänyt sitä tarpeellisena. Faircrestin vuosieni aikana opin paljon; Faircrest oli saanut alkunsa ihmisten maailmasta. Joka sukupolveen syntyy useita taikojia, jotka entisaikaan joutuivat noitavainojen kohteiksi. Viimeisillä hetkillään hirsipuun luona eräs tietty loihtijajoukko purki kaiken epätoivonsa ja elinvoimansa yhteen asiaan; paikkaan jossa elää rauhassa.


Juuri ennen teloitushetkeään loihtijat onnistuivat luomaan uuden todellisuuden; Faircrestin. He ovat nykyisten Faircrestilaisten esi-isiä, mutta tiedettävästi ainoa ihmisten maailmasta siirtyneet, sillä nykymaailmaan syntyvät loihtijat menettävät kykynsä ensimmäisen vuoden aikana. Paitsi tietenkin minä.


"Hei Renata, pääsetkö vihdoin kotiin vai joudutko vieläkin harjoittelemaan pikku taikojasi?"

 En koskaan sopinut joukkoon. Minusta paistoi aina jotain erilaista läpi. Sainkin kestää kaikenlaista muilta ihmisiltä.


 Omassa maailmassani kykyni olivat suuria. Faircrestissa olin kuitenkin paljon kehnompi kuin muut.


 Täytettyäni kahdeksantoista sain tehtäväkseni vastata etsintäretkistä. Minusta tuntuu, että pääsin asemaan vain, koska minua ei uskallettu lähettää ulkomaailmaan. Mutta miksipä en olisi ottanut asiasta iloa irti?


 Pian päätin vapauttaa varjot.


 Varjot olivat olleet kanssani jo pitkän aikaa. Ne olivat seuranneet minua lapsesta saakka, mutta ymmärsin sen vasta nyt. Niiden avulla voisin aloittaa alusta ja purkautua ulos kuorestani.

Siitä päästäänkin nykyhetkeen. Minä epäonnistuin.


 "No, Tobias, kerrohan minulle sitten..."


 "... Miten minä etenen sen jälkeen kun olen tehnyt veritaian Valerien verellä?"


 "Toisaalta, täällä Faircrestissa loihtijoita riittää... En tiedä tarvitsenko Valerieta ollenkaan, Ivanista puhumattakaan."


"Lopeta!"




"Minusta tuntui että tarvitsitte apua."


 En tunne oloani vangiksi. Ei heillä taida olla edes halua pitää minua vankina.


 Valerie käy täällä usein juttelemassa. En koskaan vastaa hänelle.


Ei minulla ole sanottavaa.

----------------------


 Valerie: Melanien ja Tobiaksen pitäisi jo olla täällä.


 Ivan: Hellitä vähän, poika pääsi juuri pois varjomaailmasta. Lyön vaikka vetoa että hän on hankkimassa mukavaa rusketusta. Ei sitä joka päivä herää kuolleista.


Ja Melanie... No, hän on joko Tobiaksen kanssa tai piirtelemässä jossain päin metsää.


Valerie: Mutta... eikö Tobiaksen kuolleista paluu ollut vähän liian helppoa? *istahtaa lähemmäs Ivania*


 Ivan: Älä viitsi olla noin pessimistinen. Minusta koko juttu on ihan järkeenkäypä; koska Renata toi Tobiaksen tänne ehtimättä kuitenkaan tehdä veritaikaansa, hän on nyt rajan tällä puolella. Niin yksinkertaista se on.
Valerie: Ymmhhh


Ivan: Sinun negatiivisuutesi saa auringonkin pimentymään. Rajoittaisit vähän. *huokaisee*


Valerie: *nauraa ja hyökkää Ivanin kimppuun* Mitä sanoitkaan?


 Ivan: Hyvä on, hyvä on! Aurinko on taas näkyvissä, olet taas hauska! Lopeta! D:::


 Melanie: *ilmestyy Tobiaksen kanssa nurkan takaa* Eikös Valerie sanonut että tämä on vakavaa?
Tobias: Niin minäkin luulin, mutta ehkä käsitin väärin.
*Tobias ja Melanie pidättelevät naurua*


 Valerie: Ai, te tulittekin jo! En huomannut ollenkaan.
Ivan: hnnghgh olen kuollut


 Melanie: No, mikä taikamaailmaa nyt kuohuttaa?


 Valerie: Tämä koskee Renataa. *nousee ylös*


Valerie: Hän on käyttäytynyt tosi kummallisesti Faircrestin reissun jälkeen. Hän ei puhu tai reagoi mihinkään, istuu vain tuolla sisällä.


 Melanie: Ja se on ongelma koska...?


 Tobias: Kävin katsomassa häntä yhtenä päivänä, ei häntä mikään vaivaa, kunhan mököttää.
Ivan: Siinäs kuulit!


 Valerie: ... Voisitteko te kaksi kuunnella minua edes hetken aikaa? Ei tuo ole Renatan tapaista.


 Melanie: Val... miksi sinä välität näin paljon? Muistat kyllä mitä Renata yritti, ei hän tarvitse sympatiaasi.


 Valerie: Taitaapa tarvita.


 Valerie: Minusta tuntuu että olen vastuussa tästä.


 Tobias: *nousee* Miksi sinä niin luulet?


 Valerie: *istuu maahan ja huokaisee* Olin lapsena kamala Renatalle. En minä tiennyt että hän, tai siis, minä... *sopertaa ahdistuneena*


 Ivan: Älä viitsi, Val.


Ivan: *nousee ylös* Et sinä ollut ainoa etkä edes pahin. Kyllä minä muistan. Sitä paitsi, ei tuo oikeuta tuhoamaan koko maailmaa.


 Valerie: Haluaisin vain korjata kaiken. *kyynel vierii poskea pitkin*


Ivan: Valerie, älä.


 Ivan: Ei se ollut sinun syysi. Ei... ei koskaan.


 Valerie: *yrittää tasoittaa hengitystään*
Ivan: Shh. Rauhoitu.


 Tobias: Tiedätkö mitä tässä on takana?
Melanie: En...


 Melanie: ... Mutta mennään ottamaan selvää. Valerie ei selvästikään ole kunnossa.
----------------------------------------------------

trololo millon opin kohtelemaan pahiksia pahiksina ja lopetan surullisten taustatarinoiden keksimisen

Kommenttia saa laittaa!

2 kommenttia:

  1. Ölölölölööö ihan mahtava ja jännittävä draamis x3 Varsinkin takauma-kuvien värimaailma oli todella upea ja muutenkin melonipääsi ovat aivan ihania *-* Pikaisesti jatkoa tälle * 3 *

    VastaaPoista
  2. Byäh on mahdotonta tiivistää noin täydellisen tarinan kommenttia yhtään mihinkään ;-; ainakin voin sanoo että ihailen todella että jaksat tehdä näitä pitkiä ja tarkkoja osia tarinoihin. Äwh en kestä, liian ihanat nuket ja juoni <33 rakastan tuota alkua, ja Renan salaperäistä mielentilaa * u *

    Tykkään myös kovasti noista lähikuvista joilla saat kuvattua asioita upeesti ;w;

    VastaaPoista